RIJEKA SYDÄMESSÄNI

Martta Tuomaalan matkaraportti yhteisöllisyyden täyteisestä Rijekasta keväältä 2017.

Yllättävät yhteydenotot ovat taidetyössä tyypillisiä. Vielä tämän vuoden alussa en ollut tietoinen, että tutustuisin ihastuttavaan Rijekan kaupunkiin Kroatiassa. Saaren kartanon yhteisötaiteilija Pia Bartsch soitti minulle alkukeväästä ja ehdotti, että ottaisin osaa yhteisötaidetta käsittelevään Thinking Community -tapahtumaan Rijekassa. Tapahtuman järjestäjänä toimi taiteilijavetoinen Građani svom gradu, suomennettuna ’kaupunkilaisilta kaupungille’ -yhteisö tai alusta. Seuraavaksi olimmekin jo suunnittelemassa Pian ja Turun läänintaiteilija Suvi Solkion kanssa matkan tavoitteita: paikan päällä vedettäviä työpajoja, keskustelutilaisuutta sekä erillisiä taiteilijaesityksiämme tapahtumaan.

Aika kului nopeasti. Olimme ehtineet suunnitella jonkinlaista runkoa työpajoille pääosin puhelimitse ja Skypessä. Seuraavaksi tapasimme Pian kanssa Helsingin lentokentällä, matkasimme siksakkia Helsingistä Istanbuliin, Istanbulista Zagrebiin ja Zagrebista busseilla Rijekaan. 14 tunnin kestoisen matkan jälkeen saimme päivän verran ihailla kaupunkia. Turisti voi googlettamalla löytää nopeasti varoituksen: Rijeka ei ole idyllinen matkailukohde. Oma kokemukseni oli päinvastainen. Rijekalla on takanaan hyvin värikäs historia ja eri aikakausien ja hallintojen kerrokset erottuvat arkkitehtuurista.

Toisen maailmansodan jälkeen Rijeka liitettiin osaksi entistä Jugoslaviaa, mutta sitä ennen italialaiselta nimeltään tunnettu Fiume oli vuosina 1920-1924 myös itsenäinen vapaavaltio, kokenut mm. fasistisen vallankaappauksen ja ehtinyt olla useamman eri maan hallinnon alaisena. Rijeka on teollisuussatamaksi rakennettu rannikkokaupunki Slovenian ja Italian rajojen lähellä. Teollisen menneisyytensä sekä kätevän sijaintinsa vuoksi, kaupunki on vetänyt puoleensa työläisiä eri kansallisuuksista, niin entisen Jugoslavian sisältä kuin ulkopuoleltakin.

Sain käsityksen, että tämä on yksi merkittävimmistä syistä siihen, että rijekalaiset haluavat yhä pitää kiinni vasemmistolaisesta rasisminvastaisesta politiikastaan verrattuna Kroatian muihin alueisiin, joissa nationalismi ja oikealle nojaavat arvot ovat saaneet jalansijaa. Rijeka vaikuttaa olevan outolintu maansa rajojen sisällä. Kaupungista huokuu yhteisöllinen henki. Kaupungin keskeisellä paikalla on suuri antifasistinen patsas.

RIKARD BENČIĆ – TEHTAAN MERKITYS YHTEISÖLLISYYDEN RAKENTAJANA

Tapahtuman yksi mieleenpainuvimmista esityksistä itselleni käsitteli Rikard Benčićin -tehtaana tunnettua rakennusta, joka aloitti toimintansa 1800-luvun lopulla. Jo vuosia tyhjänä rapistunut tehdas on yksi Rijekan merkittävimmistä teollisuuden perinnöistä. Tehtaassa prosessoitiin muun muassa sokeria ja tupakkaa, loppuaikoina laivan ja koneiden osia 90-luvulle asti, jolloin sisällissota sekä Jugoslavian valtio-omisteisten yhtiöiden yksityistämisaalto olivat käynnissä.

Tapahtumassa näin Althea Thaubergerin kokeellisen elokuvan Preuzmimo Benčić (Take Back Benčić), joka oltiin toteutettu yhteistyössä 67 lapsiesiintyjän kanssa vuonna 2014. Teosta oli rakennettu intensiivisesti kuuden viikon aikana, jolloin lapset olivat vallanneet tyhjillään kumisevan tehtaan. Nämä lapset, jotka eivät olleet kokeneet tehtaan kulta-aikaa eivätkä sisällissotaa, tutustuivat kyseisen periodin aikana tehtaan historiaan ja kohtaloon. Teoksessa sekoittuu dokumentti ja lasten itse kehittelemä fiktiivinen tarinankerronta.

Tätä ennen olin nähnyt taiteilijoiden Nadija Mustapićin ja Marin Lukanovićin dokumentaarisen elokuvan Rikard Benčić, naprimjer (Rikard Benčić, for example), jossa tehtaan entiset työntekijät avautuvat kokemuksistaan. Useat haastateltavista olivat työskennelleet suurimman osan elämästään tehtaalla. Työntekijät kertovat myös 90-luvun uuvuttavasta irtisanomisprosessista, jossa vaikutti olevan oma järjestyksensä työntekijän etnisestä taustasta sekä poliittisesta aktiivisuudesta riippuen. Entisten työntekijöiden tarinoista käy ilmi sisällissodan vaikutus: serbit saivat lähteä ensimmäisten joukossa. Työntekijät olivat hiljaa ja toivoivat, että irtisanominen jäisi omalla kohdalla toteutumatta. Näin ei käynyt, vaan kaikki saivat lopulta lähtöpassit.

Mustapićin ja Lukanovićin dokumentti tuotettiin Rijekan MMSU:n (Museum of modern and contemporary art) toimesta vuonna 2008. Dokumentissa käsitellään myös teoksen tekohetkellä vireillä olevaa uutta museohanketta: tavoitteena oli säilyttää ja restauroida tehdas uudeksi nykytaiteen museoksi. Entiset työntekijät kommentoivat elokuvassa museohanketta, jota pidettiin tervetulleena kaupungin keskustassa sijaitsevan tehtaan kulttuurisen perinnön säilyttämiseksi. Vuosien suunnittelun päätteeksi museon toteuttaminen kuitenkin peruutettiin vuonna 2013 rahoituksen puutteessa. Tehtaan entisestään rapistuva kuori muistuttaa rijekalaisia menneistä hyvistä ajoista, yhteisöllisyyden menetyksestä, keskinäisen solidaarisuuden hajoamisesta ja korkeasta työttömyydestä.

Palaan takaisin lasten kanssa yhteistyössä toteutettuun Preuzmimo Benčić (Take Back Benčić) –elokuvaan, joka esitettiin osana tapahtuman ohjelmistoa. Lapset käsittelivät vakavia aiheita leikin avulla sekä uutta luoden: esittivät muun muassa duunareita, taiteilijoita, anarkisteja, työnantajia ja myös poliittisia päätöksentekijöitä, jotka ovat olleet esimerkiksi liitoksissa uuden museon rahoittamiseen. Elokuvan kerronta oli taitavaa ja mielenkiintoista. Lapset vaikuttivat samalla huippunäyttelijöiltä, sillä teokseen oli ikuistettu heidän itse luomiaan improvisoituja performansseja. Aikuinen ohjaaja ei ollut pilannut elokuvan sisältöä ja muotoa käsikirjoittamalla lapsille omia aihioitaan näyteltäväksi.

Kuitenkin vielä merkittävämpänä koin teoksessa kuuden viikon yhteisöllisen retriitin tehtaassa, jossa lapset saivat tutustua tehtaan historiaan, tutkia ja tarkastella tilaa ja oppia samalla sukupolvista, joille rakennus ei ole ollut vain mikä tahansa työpaikka. Lapsiyhteisö tutkii Rijekan kaupungin yhteisöllisyyden juuria ja sen menettämistä luoden uutta. Voin kuvitella, että elokuvan rakentaminen ja sen olemassaolo tulee jättämään esiintyviin lapsiin jälkensä hyvällä tavalla. Elokuva nostaa varmasti myös keskustelua tehtaan uudenlaisesta käyttöönotosta tasaisin väliajoin ja tämä luultavasti on ollut myös tekijöiden tavoitteena.

EPÄVARMUUTTA JA OPPIMISTA

Itse esittelin Rijekassa Siivoojan ääni -projektiani, jossa yhdistyy dokumentaarinen taide, tutkimus sekä aktivismi eri muodoissaan. Projekti sisältää kaksi erillistä taideteosta: 16 siivoojan haastatteluihin pohjautuvan Siivoojan ääni –installaation sekä siivousalan rakennetta käsittelevän elokuvallisen teoksen Oikeus olla olematta hiljaa. Siivoojien oikeuksien esiin nostaminen ja yhteistyö työläisaktiivien, eri yhdistysten, liikkeiden, verkostojen sekä ammattiliittojen kanssa on viime vuosina rakentunut projektin merkittävimmäksi osaksi.

Tapahtuman ensimmäisenä esiintyjänä jännitin paljon enkä ollut varma, millä tavoin minun tulisi työskentelyäni avata. En määrittele itseäni yhteisötaiteilijaksi, vaikka teoksissani onkin yhteisöllisiä piirteitä. Paniikissa näytin Siivoojan ääni -installaation lopputulosta, osia haastatteluista ja sitä, miltä teos näyttää galleriassa. Nämä ovat niitä asioita, joita avaan yleensä Suomen taidekontekstissa.

EPÄONNISTUMISTA SEURAA OIVALLUS

Epäonnistuin esityksessäni. Yleisöä olisi kiinnostanut se, millä tavoin toimin yhdessä työläisaktiivien kanssa: mielenilmausten suunnittelu, keskusteluiden sisällöt ja yhteistyö eri organisaatioiden, esimerkiksi ammattiliittojen kanssa. Ymmärsin epäonnistumiseni kunnolla vasta seuraavana päivänä, kun kuulin tilaisuuteen kutsuttujen yhteisöjen esityksiä. Yleisö halusikin tosissaan keskustella siitä, mikä ei Suomen taidekontekstissa näytä monia kiinnostavan: esimerkiksi poliittisesta aktiivisuudesta ja toiminnasta taiteen keinoin.

Epäonnistuminen tosin ei ollut mielestäni lainkaan huono asia, sillä siitä seuraa yleensä oivallus. Vedimme rijekalaisille opiskelijoille Pian kanssa yhteisötaidetta käsittelevää työpajaa. Avasin myös nuorille taiteilijoille huonosti sujuneen esitykseni taustoja: se varmasti rentoutti ilmapiiriä. Yhteisötaiteessakaan taiteilija ei voi suunnitella saumattomasti alusta loppuun tapahtumien kulkua eikä kaikki aina suju juuri niin kuin itse toivoisi. Sen sijaan voi pyrkiä rehellisesti avaamaan jälkikäteen omia toiveita, epäluuloja ja myös pettymyksiä: samalla oppia itsestään ja muista.

Viikon kestoinen Rijekan matkani sai päätöksensä yöllä paikallisten romanimuusikkojen esityksen saattelemana. Osana tapahtuman ohjelmaa Pehlin Kings -niminen yhtye heitti yli neljän tunnin keikan pelkästä tanssittamisen ilosta. Suurin osa tapahtuman järjestäjistä ja osallistujista olivat ahtautuneet tanssilattialle ja lauloivat mukana yhteen ääneen. Viimeisinä tunteina innostuin itsekin tanssimaan. Kyseessä oli valehtelematta paras live-keikka, mitä olen koskaan saanut kokea. Kävelin hikisenä neljän aikaan yöllä residenssille ja sinnittelin hereillä parisen tuntia, jotta aamukuudelta Zagrebin lentokentälle starttaava bussi ei unohtuisi unen mukana. Jalkoihin jäivät lyhyeksi muistoksi rakkulat.

Jäin miettimään, oliko minusta itsestäni tai meistä kolmesta taiteilijasta jotain hyötyä rijekalaisille. Järjestäjien mukaan saimme ainakin toisilleen tuntemattomat yhteisöt tutustumaan toisiinsa ja jakamaan kokemuksiaan. Huomasimme myös Pian kanssa, että taideopiskelijat eivät olleet kovin tietoisia siitä, mitä yhteisötaide ylipäänsä tarkoittaa. Check! Olimme siis ainakin kahdessa asiassa hyödyksi. Silti minusta itsestäni tuntui, että rijekalaisilla oli yhteisöllinen elämäntapa jollain tavoin sisäänrakennettuna – että olisin itse ollut paikan päällä oppilaana. Viimeisimmässä Pian ja Suvin kanssa yhteistyössä vetämässämme työpajassa tuli hyvin ilmi, miten rijekalaiset kokevat yhteisöllisyyden kuolevan hiljalleen keskuudestaan Jugoslavian hajoamisen myötä. Pelko yhteisöllisyyden menettämisestä on iso, sillä enää ei ole niitä rakenteita ja pohjaa, jolle kaikki perustui. Tunsin oloni kummalliseksi, sillä nämä yhteisöllisyyden ”rippeetkin” olisivat tervetulleita Suomeen.

”Vapun aika sai minut muistamaan Rijekan”

Kollegani ja ystäväni Minna Henriksson toi minulle studionsa avaimet voidakseni hakea sieltä taidetyöläisten banderolleja. Minna oli lähdössä Rijekaan ja harmitteli, ettei voinut olla Suomessa vappumarssin aikana. Rijekassa ei kuulemma ole vappumarssiperinnettä. Vaikka työväen marssi on minulle tärkeä, se on samalla alkanut muistuttaa yhä enemmän hajautunutta vasemmistoa. Innostuin kuitenkin myös tänä vuonna, kun Vapun kynnyksellä kollegani tägäsi minut ja muut Kiila ry:n hallituksen jäsenet kysyessään, josko taiteilijat voisivat marssia yhdessä Kiilan lipun alla. Jes, niinpä – kerrankin isolla porukalla! Pian keskusteluun ilmestyi muutamien minulle tuntemattomien kulttuurialan edustajien kommentteja siitä, ettei tarvitse erityisesti ryhmittyä, vaan että voi esimerkiksi marssia ”rauhan puolesta eikä erityisesti minkään lipun alla.” En vastannut paradoksaalisiin kommentteihin. Sinänsä tuntui huvittavalta: työväen vappumarssi kun on järjestäytynyt eri blokkeihin, eli jonkun lipun alla sitä joutuu joka tapauksessa marssimaan.

”Yhteisöllisintä aktivismia Suomessa vaikuttaa olevan kaljakellunta”

Vappupäivänä juoksimme taidetyöläisten banderollin kanssa marssin kokoontumispaikalle juuri ennen lähtöä. Emme löytäneet taidetyöläisten hajautunutta ryhmää. Lippu painoi ja oli jäätävä niille paikoilleen, johon meidät ohjattiin. Järjestäjä neuvoi meitä samalla: ”Jääkää tuohon missä on muita järjestöjä, kommunistit erkanevat keskustassa vasemmalle.” Minua nauratti, kun en ollut varma, mitä lauseella tarkoitettiin: oletettiinko, että meidän tulee lähteä vasemmalle vai pysyä pääjärjestäjien letkassa. Huomasin kaipaavani takaisin Rijekaan. Yhteisöllisintä aktivismia Suomessa vaikuttaa olevan kaljakellunta. Solidaarisuuteen ja yhdenvertaisuuteen perustuva yhteisöllisyys on täällä niin monelle liian punaista.

– Martta Tuomaala

Tallenna

Tallenna

Tallenna